Kenen vastuulla on kotona asuvan ikäihmisen hyvä arki?
Moni ikäihminen haluaa asua kotona mahdollisimman pitkään. Se on ymmärrettävää, sillä oma koti on tuttu, turvallinen ja täynnä muistoja. Kotona asuminen myös tukee itsenäisyyttä ja tunnetta oman elämän hallinnasta.
Myös poliittisissa linjauksissa painottuvat yhä vahvemmin kotona asumisen tukeminen ja omaishoidon vahvistaminen. Mutta mitä kotona asuminen käytännössä tarkoittaa silloin, kun arki ei enää suju ilman apua? Missä kulkee raja yhteiskunnan ja viranomaisten velvollisuuksien sekä omaisten vastuun välillä – ja kuka lopulta kantaa kuorman?
Kotona asumisen ihanne ja todellisuus
Kotona pärjääminen ei ole pelkästään tahtotila. Se vaatii usein konkreettista tukea: kotihoitoa, siivousapua, ateriapalveluja, lääkityksen seurantaa ja toisinaan myös ympärivuorokautista turvaa. Monilla alueilla palvelujen saatavuus on kuitenkin kiristynyt, ja apua saa usein vasta silloin, kun toimintakyky on jo merkittävästi heikentynyt.
Samaan aikaan tutkimuksissa ja julkisessa keskustelussa on jo pitkään tunnistettu ilmiö, jossa vastuuta siirtyy huomaamatta omaisten harteille. Kun palveluja on niukasti tai niiden saaminen on vaikeaa, läheiset alkavat paikata – joskus pakon edessä – järjestelmän aukkoja.
Monelle läheisen auttaminen on luonnollinen osa elämää. Halu pitää huolta omasta vanhemmasta tai isovanhemmasta kumpuaa rakkaudesta, välittämisestä ja kiitollisuudesta. Mutta kun avuntarve kasvaa, rooli muuttuu. Satunnainen auttaminen vaihtuu jatkuvaan huolenpitoon, ajanvarausten hoitamiseen, palvelujen koordinointiin ja joskus myös vaativaan hoivaan.
Kuormittuminen on näkymätön haaste
Omaisten ja omaishoitajina toimivien läheisten kuormittuminen on todellinen, mutta usein tunnistamatta jäävä ongelma. Moni yrittää samaan aikaan huolehtia palkkatyöstään, omasta perheestään ja ikääntyneen läheisensä arjesta.
Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon henkilöstön riittävyydestä, hoivan laadusta ja palvelujen saatavuudesta. Harvemmin kuulee puhuttavan siitä, kuinka suuri osa hoivasta tapahtuu kodeissa läheisten voimin, hiljaisesti ja ilman näkyvyyttä.
Avun pyytämisen kynnys voi myös olla monelle korkea. Velvollisuudentunne pakottaa selviytymään yksin, eikä kaikilla ole tietoa siitä, millaista apua olisi mahdollista saada tai miten apua haetaan.
Yhteinen vastuu turvaa hyvän arjen
Hyvinvointivaltion perusajatus on, että jokaisella on oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja tarvittavaan hoivaan. Siksi ikääntyneiden hyvä arki ei voi rakentua sen varaan, kuinka paljon läheisillä on aikaa, voimia tai osaamista.
Ja entä jos läheisiä ei ole? Toteutuuko ikäihmisen oikeus arvokkaaseen vanhuuteen ja tarvetta vastaavaan hoivaan aidosti myös silloin, vai jäävätkö nämä periaatteet vain kauniiksi korulauseiksi paperille?
Poliittinen keskustelu keskittyy pitkälti kustannuksiin ja palvelurakenteisiin, mutta rinnalle tarvitaan avointa ja rehellistä keskustelua myös hoivavastuun jakautumisesta. Hyvinvointivaltion on kannettava vastuunsa. Julkisten palvelujen on oltava riittäviä ja saavutettavia, eikä omaisia voida kohdella rajattomana resurssina.
Loppujen lopuksi ikäihmisten hyvä arki kotona rakentuu yhdessä kannetusta vastuusta – ei oletuksesta, että omaiset paikkaavat palvelujärjestelmän puutteita.
