Kun ammattilaisesta tulee omainen
Olen tehnyt pitkän työuran sosiaalityöntekijänä. Hahmotan palvelujärjestelmän ja tunnistan erilaisia tarpeita. Olen tottunut tukemaan ihmisiä, ohjaamaan heitä oikeiden palvelujen piiriin ja löytämään toimivia ratkaisuja.
Kunnes tuli hetki, jolloin en ollutkaan enää vain ammattilainen. Olin myös omainen.
Kun läheinen sairastuu vakavasti, maailma kaventuu nopeasti. Päivät täyttyvät huolesta, epävarmuudesta ja toivon sekä pelon vuorottelusta. Samaan aikaan pitäisi osata kysyä oikeita kysymyksiä, vaatia oikeita asioita ja tehdä päätöksiä, joilla on valtava merkitys.
Ja juuri silloin se kaikki, minkä luulee osaavansa, ei olekaan samalla tavalla käytettävissä.
Ymmärsin vasta jälkeenpäin asioita, joita en kriisin keskellä nähnyt.
En nähnyt sitä, että läheiseni, joka hoiti puolisoaan kotona, olisi voinut olla oikeutettu omaishoidon tukeen jo paljon aiemmin. En ymmärtänyt ajoissa, että tilanteessa olisi tarvittu virallista statusta, tukea ja hengähdystaukoja.
En myöskään osannut ohjata riittävän jämäkästi tilanteessa, jossa läheiseni oli saamaansa hoitoon ja kohteluun tyytymätön. Kun läheiseni koki, että hänen huoltaan omasta terveydestään ei otettu vakavasti. Jälkikäteen on helppo sanoa, että olisi pitänyt kysyä ja kyseenalaistaa enemmän, pyytää toista arviota, hakea apua muualta.
Mutta silloin olin keskellä kriisiä itsekin.
Ammattilaisena olen tottunut tarkastelemaan tilanteita hieman etäältä. Hahmottamaan kokonaisuuksia. Punnitsemaan vaihtoehtoja.
Omaisena kaikki tapahtuukin sisältä käsin.
Kun kyse on rakkaasta ihmisestä, oma ajattelu muuttuu eikä ole enää yhtä rationaalista. Tunteet ottavat tilaa, ja mukana kulkevat pelko, toivo sekä epävarmuus. Tieto ei katoa, mutta kyky hyödyntää sitä heikentyy.
Olisi tarvittu joku ulkopuolinen ihminen, joka olisi katsonut kokonaisuutta hieman etäältä, ilman tunteiden kuormaa, ja kysynyt ne kysymykset, joita itse ei osannut tai tullut ajatelleeksi kysyä.
Joku, joka olisi sanonut:
"Teillä on oikeus tähän."
"Voitte pyytää toisen arvion."
"Ette ole tässä yksin."
Tämä kokemukseni teki minulle hyvin konkreettisella tavalla näkyväksi sen, kuinka haavoittuvia olemme silloin, kun elämä koskettaa henkilökohtaisesti. Kuinka helposti järjestelmä hämärtyy, vaikka sen tuntisi läpikotaisin.
Ammattilaisuus ei suojaa meitä haavoittuvuudelta, menetyksiltä eikä elämän iskuilta. Tärkeintä on, että kriisin hetkellä vierellä kulkee ihmisiä – läheisiä ja ammattilaisia – jotka jaksavat kantaa hetken kanssamme.
Oma kokemukseni on vaikuttanut myös siihen, millainen ammattilainen haluan itse olla. Haluan olla juuri se ihminen, jota olisin itse aikoinaan tarvinnut.
Se, joka näkee kokonaisuuden, kun itse ei siihen kykene.
Se, joka sanoo: "Et ole yksin."
Se, joka lempeästi mutta varmasti ohjaa ja auttaa eteenpäin.
