Omaishoitaja on myös omaisasioiden hoitaja

Edellisessä kirjoituksessani pohdin sitä, kenen vastuulla kotona asuvan ikäihmisen hyvä arki lopulta on. Käytännössä suuri osa vastuusta päätyy usein omaisten ja omaishoitajien kannettavaksi. Mitä tämä vastuu todellisuudessa sisältää, ja mitä tapahtuu, kun vastuun kantaja on itsekin ikääntynyt ja alkaa tarvita tukea? Kysymys on ajankohtainen, sillä moni omaishoitaja on itsekin iäkäs. THL:n mukaan Suomessa toimi vuonna 2024 noin 62 000 omaishoitajaa, joista puolet oli 65 vuotta täyttäneitä tai vanhempia.

Ikääntyvä omaishoitaja kantaa usein vastuuta paljon muustakin kuin läheisensä hoivasta. Sujuvan ja turvallisen arjen lisäksi hän huolehtii ajanvarauksista, lääkärikäynneistä, apteekkiasioinnista, laskuista ja yhteydenpidosta eri toimijoihin. Hän selvittää monenlaisia käytännön asioita, seuraa määräaikoja ja pitää arjen kokonaisuutta kasassa. Usein tätä kaikkea tehdään rakkaudesta, velvollisuudentunnosta ja halusta pitää huolta. Samalla kokonaiskuorma voi kuitenkin kasvaa huomaamatta liian raskaaksi yhdelle ihmiselle.

Kun omaishoitajan kuormituksesta puhutaan, huomio kohdistuu tavallisesti hoivatyöhön: fyysiseen auttamiseen, valvomiseen, huolenpitoon ja jatkuvaan läsnäoloon. Harvemmin puhutaan siitä, että omaishoitaja kantaa usein myös vastuun läheisensä asioiden hoitamisesta palvelujärjestelmässä.

Kun voimavarat ehtyvät, asioita voi alkaa jäädä hoitamatta. Etuus voi jäädä hakematta, kirje avaamatta tai muutoksenhaku tekemättä. Kyse ei yleensä ole välinpitämättömyydestä tai osaamattomuudesta, vaan siitä, että voimat eivät enää riitä kaikkeen.

Seuraukset voivat olla merkittäviä. Palvelujen ja etuuksien saaminen edellyttää usein aktiivista asioiden hoitamista. Jos siihen ei riitä jaksamista, ihmiselle kuuluvat oikeudet voivat jäädä käytännössä toteutumatta. Myös THL on nostanut selvityksissään esiin tilanteita, joissa omaishoidon tuki tai muu tarvittava apu jää saamatta, vaikka tarve olisi olemassa.

Palvelujärjestelmässä pärjääminen edellyttää kykyä etsiä tietoa, asioida sähköisesti, seurata määräaikoja ja pitää kokonaisuus hallinnassa. Tämä on vaativa tehtävä kenelle tahansa, ja ikääntyvälle omaishoitajalle se voi olla kohtuuton.

Vaikka digitaidot olisivat kunnossa, jaksaminen voi olla koetuksella. Huoli läheisestä, omat terveyshaasteet, univaje tai jatkuva vastuu voivat kaikki osaltaan kuormittaa. Silloin yksinkertainenkin verkkolomake voi tuntua ylivoimaiselta.

Kun omaishoitaja on itsekin ikääntynyt, kysymys ei ole enää vain hoidettavan avun tarpeesta. On pysähdyttävä pohtimaan, miten turvataan palvelujen, etuuksien ja oikeuksien toteutuminen silloin, kun myös hoivan antaja alkaa itse tarvita apua eikä enää kykene kantamaan vastuuta yksin.

Omaishoitajille on tarjolla neuvontaa, ohjausta ja vertaistukea, ja ne ovat tärkeä osa tuen kokonaisuutta. Silti käytännön asioiden hoitamiseen liittyvä tuki jää monessa tilanteessa liian ohueksi. Juuri tässä kohtaa palvelujärjestelmässä näyttää olevan aukko.

Omaishoitajien tukemisen ei pitäisi rajoittua vain hoivatyön tukemiseen. Yhtä tärkeää olisi tunnistaa se näkymätön asioidenhoitotyö, jota omaishoitajat tekevät, ja tarjota tukea myös siihen. Muuten vaarana on, että sekä hoidettava että omaishoitaja jäävät yksin juuri silloin, kun palvelujärjestelmän pitäisi kannatella heitä ja varmistaa, että heidän oikeutensa toteutuvat myös käytännössä.

Kirjoituksen taustalla ovat THL:n julkaisut Omaishoitajat 2024 (2025) ja Omaishoidon tuen väliinputoajat (2026).